maanantai 15. helmikuuta 2016

Raskaat jalat

En taida olla kovin hyvä pitämään itsestäni huolta, koska säännöllisesti tulen tänne ruikuttamaan väsymyksestä, mutta niin vaan jälleen kerraan olen siinä pisteessä, että olen kauhalla ammentanut lusikalla annettua jaksamista.

Uudet maiharitkin painavat jalassa, mutta taitaa se askel painaa muutenkin.

En oikein tiedä mistä lähtisin energiaa itselleni ammentamaan. Tuntuu, että toistuvasti löydän itseni tilanteesta, jossa vaan kaikki kasautuu yhteen läjään. Töissä on kiire, perheessä on kiire ja elämässä noin ylipäätään on kiire. Pari talvea sitten keskustelin työterveys psykologin kanssa aiheesta ja se viisas mies printtasi minulle vielä kuvankin mukaan otettavaksi, jotta saisin palautettua mieleeni sen, että ihmisen olisi joskus ihan hyvä vain olla. Taidan olla vain vähän huono katsomaan huoneentaulujani tai sitten asia selittyy sillä, ettei niitä huoneentaulun tuijottelun mahdollisuuksia ole ihan liikaa ollut. Tämän vuoden alusta olen viettänyt toimistolla ehkä 10 päivää ja nekin ensimmäkseen oman huoneen ulkopuolella.

Työmatkoilla itsestä huolehtiminen on minulle ylivoimaista. Paino on taas noussut parissa kuukaudessa kaksi kiloa ja kroppaa jumittaa tavaroiden roudaamisesta. Enkä edes aloita puhumaan ruoasta. Kun syö kaikki ruoat ravintolassa tuntuu, ettei mitään muuta saakaan kuin piilorasvoja ja huonoja hiilareita. Eli ensimmäinen asia tässä olisi varmaankin hoitaa ruokavalio takaisin kuosiin. Kroppa huutaa 100% ruisleipää ja kuorittuja porkkanoita, quinoasta tehtyä yrttistä salaattia, tuorepuuroa pakastetuilla puolukoilla ja mustikoilla ja litroittain hyvää haudutettua teetä.

Stressi vie minulta myös yöunet ja tekee minusta kärsimättömän kiukkuperseen, joka purskahtaa itkuun aina kun on mahdollista. Unet sentään sain reilaan jo viikonloppuna. Eilen menin nukkumaan varttia vaille kymmenen ja se oli ehkä toiseksi paras päätös maailmassa. Paras päätös oli raahata äidin ilmankostutin vierashuoneeseen helpottamaan limaisen lapsen nukkumista. Tai no siis, lapsi ei nyt ole varsinaisesti limainen vaan sillä on nenä täynnä räkää, joka sitkeydeltään suunnilleen vastaa pikaliimaa.

Liikuntaakin kroppa kaipaisi, mutta nyt se saa tyytyä lapsen uimakoulun aikaiseen vesijuoksuun tai uintiin kerran viikossa. Ja venyttelyyn. Väsymys ja stressi nimittäin tekevät minusta kärsimättömän myös kaikkien jumitusten ja kolotusten suhteen ja löydän itseni yllättävän usein venyttelemästä. Että on minulla sentään yksi asia iskostunut vointia parantavaksi hyväksi tavaksi.

Nyt kuitenkin toivottavasti ollaan taas menossa kohti parempaa. Saan parin viikon breikin työmatkoihin ja ensi viikolla itseasiassa vähän kysymättä ja yllättäen myös aikaa olla ihan vain yksin. Perheemme työn ja perheen yhteensovittamisjärjestelyissä tällä kertaa nimittäin mies ottaa lapsen mukaan työmatkalle. Ja tässä järjestelyssä voittaa kaikki, mies saa hoidettua työjutun, lapsi pääsee viettämään laatuaikaa mummon ja papan kanssa ja minä saan sitä nollaenergia-aikaa työpäivien jälkeiseen aikaan. Jos vaikka kerrankin pääsisin uimaan ilman nuorta herraseuralaista ja saisin keskittyä omaan suoritukseeni. Tai sitten haen sushia lähiravintolasta ja luen illan hyvää kirjaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä ihmeessä viestiä!