Kuusi kohtausta Sadusta

Perjantai oli se päivä, jolloin täyteen tuli taas yksi kierros aurinkomme ympäri. Koska miehen syntymäpäivälahjakseni tilaamat pyöränosat (meillä romantiikka on lähinnä kukkiihan se perunakin -tasolla) jumittavat saksalaisessa verkkokaupassa (syyttävät jotain lomakautta, ei voi ymmärtää) ja lapsi tarjosi synttärilahjaksi enterorokkotartunnan myötä kielen täydeltä rakkoja, päätin lahjoa itse itseäni. Matkalla mökille pysähdyttiin Prismalle sen verran, että säntäsin hakemaan kissalle kissanhiekkaa ja samalla koppasin kirjaosastolta Leena Lehtolaisen uutuuden, Kuusi kohtausta Sadusta.

Lehtomäki oli onneksi malttanut jättää tällä kertaa pöytälaatikkoon Maria Kallion eikä edes ollut kehittänyt uutta keskushahmoa Hilja Ilveskeron tyyliin ja sehän toimi. Varsinkin alkupään Maria Kallio -tarinat olivat todlela mukaansatempaavia, mutta viime vuosina olen joutunut toteamaan sekä Lehtolaisen että kahden muun kotimaisen dekkarisuosikkini Remeksen ja Soininvaaran kohdalla, että kirja per vuosi taitaa olla liian  kireä tahti. Keskushahmot ovat muuttuneet ontoiksi maneerien toistelijoiksi ja tarinat alkavat olla turhankin epäuskottavia vaikka mielelläni viihteeni otankin todellisuuspakoisena.

Ensi silmäykseltä Kuusi kohtausta Sadusta näyttää näytelmäkäsikirjoitukselta. Käsikirjoituksen lomassa kuitenkin lukija pääsee kuulemaan myös kertojan ajatuksia kun näytelmä etenee. Näytelmä kertoo juuri ennen ensi-iltaa kadonneen poikkitaiteellisrn Satu Savinaisen elämänkerran hänen miesystävänsä käsikirjoittamana. Lukija pääsee tarinan myötä myös kuulemaan Sadun entisen aviomiehen, tyttären ja ystävien ajatuksia. Kirjan tarina on oikeastaan aika sipulimainen. Paitsi, ettei kyyneliä juurikaan näkynyt kun tarinaa kuori eteenpäin. Tarinaa ei oikeastaan voi kutsua dekkariksi, mutta en kyllä keksi miki muuksikaan sitä kertoisin. Tarinasta tuli monella tapaa mieleen Lehtolaisen Luonas en ollutkaan, josta myös aikanaan pidin valtavasti. Tosin silloin Kirkkonummella asuvana kirjan tarina alkoi pyöriä vähän turhan tutuilla seuduilla.

Melkein toivoisin, että Lehtolainen malttaisi pitää Maria Kallion pöytälaatikossa pidempään eikä myöskään lähtisi kehittämään ketään uutta keskushahmoa. Vaikka kadonnut Satu oli Lehtolaisen tarinoille tyypillinen 80-luvun nuori, ei tällä kertaa maneerit päässet ärsyttämään ja tarinaa lukiessa sai keskittyä siihen miten mainio tarinankertoja Lehtolainen onkaan. Toivottavasti ensi vuonnakin saan ostaa lahjaksi samassa hengessä kirjoitettua. Tai edes Maria Kalliota, jossa Maria ei tee tyhmiä ratkaisuja...