Kun serkkupoika ripiltä pääsi

Tänään oli meidän perheessä syytä juhlaan. Veljenpoikani pääsi ripiltä ja sitä luonnollisesti kokoonnuttiin juhlimaan koko suvun voimin. Lapsi oli tohkeissaan juhlista ja sinne valitsemastaan björnwahlrooshenkisestä asukokonaisuudestaan. Eilen illalla uni ei edes tahtonut tulla silmään kun piti pohtia minkähänlainen kakku serkun juhlissa on ja että leikkiiköhän serkku hänen kanssaan Legoilla.

Aamiaispöydässä muistuteltiin lasta, että ennen kakkua ja Legoja luvassa kuitenkin olisi sellainen 1,5 tuntia kirkkoa ja että siellä pitäisi muistaa olla suunnilleen ihmisiksi. Kerrattiin perussäännöt siitä, että kirkossa puhutaan hiljaa ja sitten kun kanttori soittaa uruilla niin saa laulaa. Juhlakirkko oli hurmaava harmaakivikirkko, jonka koristeissa, maalauksissa ja muissa riitti ihasteltavaa. Tai näin me ajateltiin.

Saavuimme kirkolle, ehkä hieman liian aikaisin, koska kaksi vuotta aikaisemmin veljentytön rippijuhliesa kirkko oli paljon täydenpi. Lapsi ehti siis ihmetellä kaikki maalaukset läpi jo ennen jumalanpalveluksen alkua. Sinäänsä siis hyvä suoritus, puoli tuntia paikallaan ja ainoa takanamme istuneissa mummoissa puhinaa aiheuttanut kysymys oli lapsen kajauttama kysymys siitä, että kuka tuo katossa roikkuva nakupelle onkaan.

Eka vartti jumalanpalveluksestakin meni. Serkku kantoi ristiä ja lapsi oli siitä tohkeissaan. Sitten tuli saarna ja katsottiin parhaaksi poistaa jälkeläinen kirkosta. Moni voisi luulla, että hautausmaalla ei riittäisi kolmevuotiaalle katseltavaa, mutta onneksi jälkeläinen näyttää perineen mumminsa intohimon hautojen hoitamiseen.

Ehtoollisen aikaan miehet palasivat kirkkoon ja lapsi pääsi kysymään vähän turhan monimutkaisia kysymyksiä siitä miksi mummi menee juomaan jonkun verta. Noin muuten loput juhlallisuusmuodollisuudet menivät hyvin. Tosin kun lähdimme ristisaattueen perässä kävelemään kohti ovea urkujen soidessa lapsi kysyi minulta, että saako nyt laulaa Star Wars-musiikkia. Kuulemma kun urkujen soitto kuulosti ihan siltä.

Eli ei nyt ehkä paras mahdollinen suoritus, mutta kyllä me tuo meidän pakana vielä ihan sisäsiistiksi varmasti saadaan kirkkokuvioidenkin osalta. Tosin tässä kyllä taas saattaa mennä kolme vuotta ennen seuraavaa kirkkoareissua, joten saapa nähdä muistaako lapsi mitään sitten. Meillähän kun lapsi ei tosiaankaan osallistu mahdollisiin päiväkodin kirkkoreissuihin. Haluamme tosiaankin itse vastata siihen kuka se katossa killuva nakupelle onkaan ja miksi mummi juo verta.